Olipa mielenkiintoinen päivä taannoin tanssiterapian parissa. Optimiherätys oli Ilonsuomat ry:n järjestämä aikainen aamutapahtuma, jossa ensin kuvittelin tapahtuvan jonkinlaista pientä venyttelyä tanssiharjoitteiden kera, mutta kyseessä olikin huima kokemus, jollaista en osannut yhtään odottaa. Olen äimistellyt kokemustani moneen kertaan, vaikka siitä on vasta muutama päivä.

Ylipäätään jo se oli iso juttu, että uskalsin mennä koko tapahtumaan siitäkin huolimatta, että minulla on liikunnanohjaajataustaa. Tanssi on kuitenkin eri asia. Kaikkein eniten minua puhutti kuitenkin se, kuinka kehoni kaikesta huolimatta vastasi minulle. Tämän kokemuksen ansiosta oivalsin, ettei mikään kaltoinkohtelu ole voinut kuolettaa yhteyttä itseeni, vaikka keho-mieli-yhteys onkin ollut kateissa vuosikaudet ja luottamuksen kasvattaminen näiden välillä on vienyt aikaa. Ei mikään koettu, mieleltään sairastuneitten yksilöitten tuottama kipu, ole kuitenkaan onnistunut sammuttamaan sisäistä ohjausta, valopalloa, joka näyttäytyi tässä Optimielämyksen tanssitapahtumassa vatsani kohdalla. Siinä kohtaa, mihin lukemattomat iskut ovat uppoutuneet. Valo loisti siinä kuitenkin.

Millainen kokemus terapeuttinen tanssi oli?

Tarkastelijani ja suojelijani toimi parityöskentelyssä tärkeässä osassa turvana ja suunnannäyttäjänä. Lattialta maaten aloittamani "esitys" oli täynnä tunnetta, mielikuvia ja sisälsi yllätyksekseni koko elämäntarinani.

Ennakko-olettamukseni "suoritukseni" epäonnistumisesta ei helpottanut esityksen aloittamista. Esityksen, jonka oli toki tarkoitus olla vain minulle itselleni. Ja taustatarkkailijani vain piti huolen turvallisuudestani. Pelko siitä, että minun täytyisi saada aikaiseksi jotain väistyi, kun tunsin käsieni nousevan ylöspäin ensin hetken maassa maatessani. Varsin hitaasti kaikki tapahtui ja oivalsin pian, että kyse on paranemisestani ja kehoni läpikäymistä vaiheista, elämänpolustani. Tarinaani voit lukea tarkemmin täällä >

Luulin ensin, etten pääsisi edes ylös.
Tämä oli vahva ennakko-odotukseni.

Huomasin tekeväni käsilläni erilaisia liikkeitä ja vieväni käteni vatsan päälle. Kuva polvien nostamisesta koukkuun tuli mieleeni, mutta tämä ei tapahtunut liikkeenä automaattisesti samalla tavoin kuin käsien liikehdintä. Päätin seurata eteeni annettua mielikuvaa, vaikka olin vakaasti päättänyt etten toimi tietoisen mieleni mukaan yhtään. "Makaan sitten vaikka lattialla koko esitykseni ajan", ajattelin. Otin mielikuvat lopulta kuitenkin vinkkeinä seuraavasta etapista pystyäkseni jatkamaan eteenpäin. Onneksi tein näin, koska tämän avulla ymmärsin, että missä on parannettavaa ja että missä vaiheessa olen kehoyhteyteni suhteen.

Tällainen konkreettinen "tanssiharjoitus" – tai ehkä kohdallani enemmänkin kehotietoisuusharjoitus – nosti esiin ymmärryksen siitä, että kehoni ja mieleni joissakin liikkeissä on katkos. Katkos mielikuvan ja toiminnan välissä. Katkos, jonka korjaamiseksi vaadittavista toimenpiteistä minulla ei vielä ole käsitystä, kuten ei myöskään siihen vaadittavasta ajasta. Toisaalta, sain tämän harjoituksen kautta vinkin siitä, miten voisin yhteydenmuodostamista harjoitella ja edesauttaa jatkossa.

Mielikuva polvien koukistamisesta ei siis ulottunut kehon liikkeeksi asti, kun taas käsien liikehdintä tapahtui yllättävän automaattisesti ja itsestään. Sain uuden mielikuvan istumaannoususta käsien varaan tukien. Jälleen toimin mielikuvani ohjaamana.

Tuntui ikuisuudelta päästä ylös.
Ihan niin kuin elämässäkin, kun on tarpeeksi ongelmalliset lähtökohdat.

Silloin ylös nouseminen, jopa polvilleen pääsy tuntuu äärimmäisen haastavalta tehtävältä. Puhumattakaan siitä hetkestä, kun huomaa hapuilevansa käsillään lattiaa pyrkiäkseen pystyyn. Tai kun on pystyssä ja huomaa ottavansa ensimmäiset haparoivat askeleet keskittyessään pystyssä pysymiseen – siinä lopulta onnistuen.

Seistessäni paikallani, tunsin kehoni kääntyvän. Ymmärsin kääntyväni auringon ja valon suuntaan. Tämä oli selkeä ja konkreettinen viesti, onnellinen hetki. Erittäin onnellinen. Kämmenet avautuivat aavistuksen ylöspäin ja ne nousivat hiljalleen vatsalle valopallon sijaintiin kuin hyväillen, varjellen ja suojellen uudestisyntynyttä, henkiin noussutta kehoa.





Oma kokemukseni oli siis upea jo sinällään, mutta vasta, kun sain palautteen tarkastelijaltani ja sivusilmällä minua seuranneelta, sain vahvistuksen myös omalle voimalliselle kokemukselleni.

"Se miten sait itsesi ylös oli upeaa katsottavaa. Että kaiken jälkeen joku löytää voimia – jostakin – kammeta itsensä ylös. Respectiä! Olet kyllä hemmetin sisukas nainen."

"Katsoin sinua sivusilmällä ja oli mahtavaa todistaa erityisesti se kohta missä nousit ylös. Se oli koskettavaa ja itku tuli aidosti."

Kun on kamppaillut elämänsä ajan erilaisten asioitten kanssa, asioitten, jotka ovat olleet piilossa ja tavoittamattomissa, tuntuu elämä taistelulta. Selvittäessään alitajuiset, käsittelemättömät tunteensa, voi elämä tuntua kuin taivaalta pitkän helvetin jälkeen. Miten paljon tuhoa aiheutammekaan helvettielomme aikana itsellemme ja muille, ja miten paljon viattomatkin ihmiset joutuvat kärsimään muiden käsittelemättömistä tunnetaakoista. Kukaan ei satuta toista, ellei itse ole tullut satutetuksi ja ole autuaan tietämätön satutetuksi joutumisestaan.

Helvetti on kielikuva. Kielikuva pelolle, pelkuruudelle ja epäaitoudelle. Viha, inho ja ahdistus kuuluvat samaan lokeroon, samoin kuten kateus, katkeruus ja kaikenlainen vaillejääminen. Elämä tällaisten asioiden keskellä on helvetillistä epätietoisuudessa elämistä, jossa petturit näyttelevät muuttuvia naamojaan omista helveteistään käsin.

Elämä on ihmeellistä. Herääminen oman itsensä voimaan on hätkähdyttävä kokemus.  Eikä se ole millään tavoin liitoksissa uskontoon tai muihin kategorioitaviin asioihin. Irtautuminen laatikoittamisesta jo sinällään parantaa. On vain ihminen, sielu ja keho, jotka yhdessä luovat jotain maagista. Eikä maagisuus saavu ulkoapäin vaan sisältä.

Kiitos Silja McNamara ja Kira Gyllenbögel-Finni tästä voimauttavasta, oivalluttavasta ja kehotuntemusta edistävästä aamutapahtumasta. Kun elämys on aito, sen tuntee.

---